Valitsimme trekkauskohteekseemme Annapurnan luonnonsuojelualueen pääkohteina Annapurna Base Camp (4130 m) ja Poon Hill (3200 m), josta on mahtavat näkymät vuorille. Annapurnan luonnonsuojelualue on Nepalin suurin luonnonsuojelualue.Aloitimme trekkausretkemme Pokharan kaupungista, jossa yövyimme ensimmäisen yön. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki, mutta Katmandun jälkeen siellä oli ihanan rauhallista ja pääsimme jopa iltakävelylle järven rannalle.
(Kuvassa yläoikealla Pokharan pääkatu).
Pokharasta jatkoimme matkaan autolla reilun tunnin verran Nayapuliin (1070 m), josta varsinainen trekkaus käynnistyi. Ensimmäisenä päivänä trekkasimme Gandrukiin (1940 m), sitten Chhomrongiin (2170 m), sitten Himalayaan (3270 m), sitten Machhapuchhare Base Campin (3700 m) kautta Annapurna Base Campille (4130 m), jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen Bamboon (2335 m) kautta Chhromrongiin (2210 m). Chhromgista, joka on alueen suurin gurungkylä, lähdimme kohti Poon Hilliä (3200 m) Tadapanin kautta. Yövyimme Tadapanin jälkeen Ghorepanissa (2750 m), josta aamulla kiipesimme Poon Hillille ihailemaan vuoria. Ghorepanissa suuntasimme viimeiseen vuoristoyösijaamme Hileen, josta vaelsimme seuraavana päivänä takaisin Pokharaan.
Päivittäin trekkasimme noin 4-7 tuntia. Annapurnan trekkaus on yksi vaativimmista Nepalissa, koska se sisältää kymmeniä ja kymmeniä tuhansia porrasaskelmia. Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu nousta tai laskeutua portaita tunteja putkeen. Useimmat portaista olivat vielä kooltaan todella isoja tällaiselle keskimittaiselle suomalaiselle naiselle. Polveni sanoivatkin sopimukset irti jo toisena päivänä ja loput 9 päivää kävelin bambukepin tukemana ja särkylääkkeiden vaikutuksen alaisena. Luovuttaminen kävi lähes päivittäin mielessä vaikka se ei oikein sanavarastooni kuulukaan. Tietenkään en luovuttanut vaan matkaa jatkettiin suunnitelmien mukaan sisulla eteenpäin.
Maisemat vaihtelivat todella paljon näiden kahdentoista päivän aikana. Saimme nautti alppiniittyistä kukkineen, sademetsistä, vuorimaisemista, vesiputouksista, riisiviljelmistä, jokilaaksoista, vuoristokylistä, bambumetsistä, sekametsätyyppisistä havumetsistä sekä jäätiköistä vuorten huipulla. Tapasimme matkamme varrella jatkuvasti tien tukkeena olevia aasilaumoja ja puhvelilaumoja sekä saimme paikallisista koirista matkaseuraa. Vuoren rinteillä, teahousien kyljessä oli myös käsittämättömän isoja kannabisviljelmiä. Kannabis on laitonta Nepalissa, mutta kukaan ei kuulemma puutu tähän vuorilla kasvattamiseen. Jotkut kannabiskasveista olivat usean metrin korkuisia.
Matkan varrella yövymme paikallisissa teahouseissa. Mt. Everestin Base Campin jälkeen odotin todella kylmiä ja likaisia yösijoja, mutta teahouset olivat mainettaan parempia ja siistimpiä. Retkeemme kuului myös opas ja kantaja. Ensin oli vaikeaa antaa omaa laukkua jonkun toisen kannettavaksi, mutta ehkä tämä pienen tytön isä oli onnellinen saadessaan kymmeneksi päiväksi työtä hiljaisella monsuunikaudella.
Monsuunista puheen ollen - iilimadot! Pääsin retkellä tutustumaan iilimatoihin oikein kunnolla. Sain muutaman ällötyksen imemään verta jalkaani ja yhden shortsieni sisään. Sitten olikin mukava jatkaa matkaa verisissä shortseissa kun ei ollut muitakaan puhtaita hellevaatteita kassissa mukana. Sää onneksi suosi meitä retken aikana monsuunista huolimatta. Sateet keskittyivät öihin ja näin säästyimme vielä useammilta iilimatotuttavuuksilta.
Annapurnan perusleirilläkin sää suosi meitä, taivas selkeni pilvistä ja pääsimme ihailemaan läheltä esimerkiksi Annapurna Southia, Annapurna I, Annapurna III ja Machhapuchhrea. Näky oli henkeäsalpaava. Vau!
Poon Hillin näköalapaikalta näimme Annapurnan ja Machhapuchhrean lisäksi uusia vuoria kuten Dhauligiri ja Nilgiri. Vaikka olimmekin nähneet jo viikon verran päivittäin mahtavia vuoria, näky vei jälleen mukanaan. On ne vaan uskomattoman kokoisia!
Vuorilla on myös kääntöpuolensä - Annapurnan perusleirillä oli useita muistolaattoja Annapurnalla kuolleiden muistoksi.
Yöpaikoissa ei ollut mitään, siis ei yhtää mitään, tekemistä ja se olikin parhautta. Kuuntelimme hiljaisuutta, jokien ääntä ja luonnon ääniä. Tuijottelimme täysin avoimesti muita trekkaajia, joiden kanssa myös toki teimme tuttavuutta pitkinä iltoina majapaikoissa. Kuvaavaa on, että yksikin ilta vietimme ainakin tunnin verran parin hollantilaisen kanssa tuijotellen koppakuoriaista, jonka yksi jalka ei toiminut kunnolla ja katselimme vaan, kuinka tämä ötökkä yritti edetä ruokapöydän pinnalla. Lentämään emme sitä yrityksistä huolimatta saaneet. Viihtemme loppui kun oppaamme päästi ötökkäparan takaisin ulos vapauteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti